Snellman puhuu aivan totta kirjoittaessaan, että tuunaaminen, kierrätysvaatteiden valmistaminen ei ratkaise kasvavaa jäteongelmaa, vaan tekstiiliteollisuus voisi käyttää jätteitään hyödyksi muokkaamalla niitä kuitutasolla uudeksi materiaaliksi.

“Keski-Euroopassa on jo yrityksiä, jotka tekevät oikeaa bisnestä repimällä vaatteita repimäkoneissa ja kuiduttamalla massan uudestaan.

Uuskuidusta kehrätään jopa lankaa. Jos tekstiilien keräys on organisoitu hyvin, raaka-ainettakin riittää.”

Luonnonkuiduista esimerkiksi puuvillaa voidaan kierrättää tällä tapaa, ja markkinoilla onkin jo kierrätyspuuvillasta tehtyä tuotteita. Esimerkiksi yhdysvaltalaisen Baggu-merkin reppuja 100% kierrätyspuuvillasta:

Kuva: Baggu

Luonnonkuitujen kierrätyksessä ongelmana on se, että repimisessä ja kuiduttamisessa kuitujen pituus lyhenee, jolloin materiaalista voi tulla heikkolaatuisempaa. Tämän takia kuituihin usein lisätään uutta raaka-ainetta vahvistamaan sidosta. Toki tässäkin uudet innovaatiot parantavat tekniikkaa!

Luonnonkuitujen kierrättämistä yleisempää on kierrättää synteettisiä kuituja. Tässä kohtaa ihmettelinkin Snellmanin kirjoittamaa:

“Synteettisiäkin kuituja osataan palauttaa kemiallisesti alkutilaan, jolloin niistä voidaan tehdä uutta kuitua. Vaikka tekniikka on olemassa, bisnekseksi siitä ei vielä ole.”

Varsinkin kierrätetty polyesteri (r-PET) on jo laajalti kaupallisessa käytössä. Synteettisten materiaalien kierrättäminen on luonnonkuituja helpompaa, sillä kuitujen koostumus ei huonone prosessissa. Kierrätettyä polyesteria on käytetty jopa H&M:n ekomallistossa:

Kuva: H&M

Erittäin hyvä, että näistä asioista kirjoitetaan Hesarissakin isosti. Tosin Snellman väittää, ettei vastuuttomasta vaateteollisuudesta keskusteltaisi:

“Ruokaan liittyvä keskustelu käy kyllä yhä vaativammaksi ja ympäristötietoisemmaksi, mutta kukaan ei puhu lähivaatteista, pikamuodista tai roskapuseroista, joihin ei pitäisi sortua kuin korkeintaan kerran vuodessa. “

Vaikkei vaatteiden ekologisuudesta keskustelu vielä käy yhtä kuumana kuin luomuruoasta puhuminen, ei se silti tarkoita, etteikö lähivaatteista tai pikamuodin haitoista puhuta!

Hyvä niin, sillä puuvilla on yksi pahimmista viljelykasveista ympäristönäkökulmasta. Vaikka raha onkin ympäristöä suurempana motivoijana etsiä korvaavia materiaaleja, on muutos kuitenkin toivottua.

Suomalaista viskoosia

Kauppalehti kirjoittaa tänään (pe 20.5.2011) artikkelissaan, että suomalainen Avilon on kehittänyt tavan, jolla tavallisesta paperisellusta voidaan jalostaa tekstiilikäyttöön sopivaa viskoosia. Tämä antaa toivoa siitä, että vielä joskus voidaan saada suomalaisesta raaka-aineesta Suomessa valmistettua viskoosia.

Hamppu ja nokkonen

Sellusta valmistettavan viskoosin lisäksi muita potentiaalisia vaihtoehtoja ovat esimerkiksi hamppu ja nokkonen. Molempia voidaan viljellä Suomessa ja molemmista voidaan valmistaa vaatteisiin soveltuvia kankaita.

Ongelmana tässä on se, että investoinnit koneisiin, joilla hamppukuitua tai nokkosta voidaan prosessoida kankaaksi, ovat erittäin kalliita. Tuotantomäärien täytyisi olla hyvin suuria, ennen kuin näiden kuitujen jalostus kankaaksi olisi kannattavaa.

Tosin eteenpäin ollaan menossa: tänä vuonna on lanseerattu Hampusta hyötyä -projekti, jonka tarkoituksena on kehittää öljy- ja kuituhampusta uutta elinkeinoa Suomen maaseudulle. Aiheesta lisää täältä.

Monimuotoista viljelyä

Tavanomaisesti viljeltyä puuvillaa parempi vaihtoehto on tietenkin luomupuuvilla, mutta ei sekään ole ratkaisu kaikkeen. Tärkeintä olisi kehittää monia vaihtoehtoja puuvillan rinnalle – oli se sitten viskoosi, hamppu, nokkonen tai joku ihan muu.

Toivottavasti löydetään teolliseen tuotantoon sopivia raaka-aineita, joiden tuotanto pysyy kohtuullisissa hinnoissa ja tuotannon ympäristövaikutukset olisivat mahdollisimman pienet.

Vähemmän on enemmän

Yksi syy, miksi puuvillan hinta on noussut, on sen kasvanut kysyntä: vaatteita kun tuotetaan yhä enemmän ja yhä nopeammalla tahdilla. Tottakai tulee löytää ekologisempia vaihtoehtoja puuvillalle, mutta toinen asia, mihin olisi tässä kohtaa hyvä paneutua, on se, voisiko tuotantoa ylipäätään vähentää? Tehtäisiin vähemmän ja laadukkaampaa, jolloin puuvillaakaan ei tarvita niin paljon.

Eurooppalaiset vaateyritykset H&M, Tchibo ja C&A ovat ilmeisesti myyneet luomupuuvillatuotteita, joihin on sekoittunut geenimuunneltua puuvillaa.

Suuri haloo sai alkunsa tammikuun lopussa saksankielisen Financial Times Deutschland (FTD) -lehden artikkelista, jossa väitettiin, että 30% tutkitusta luomupuuvillasta sisälsi geenimuunneltua puuvillaa. Tässä tutkimuserässä sanottiin olevan mm. H&M:n Tchibon ja C&A:n käyttämää intialaista luomupuuvillaa.

Ilmeisesti luomupuuvillaa tutkinutta saksalaista Impetus-laboratiorion johtajaa Lothar Krusea oli siteerattu lehdessä yksioikoisesti. Kruse kertoo Ecotectile News:n haastattelussa sanoneensa Financial Times -lehdelle, että noin 30% näytteistä, joiden sanottiin olevan luomupuuvillaa, sisälsi jäämiä geenimuuntelusta, mutta suurinosa testatuista näytteistä oli epäilyksenalaisia jo entuudestaan. Näin ollen saatu tulos ei kerro totuutta luomuviljelyn tilasta. Lisäksi luomupuuvillasta löydetyt GMO:n jäämät olivat suurimmassa osassa näytteistä alle 2%. Testaus, johon Saksan Financial Times viittasi, oli tehty viimeisen viiden vuoden aikana.

Miten GM-puuvilla on sekoittunut luomuun?

Koska GM-siemeniä on käytetty laajalti (jopa 70% Intiassa viljellystä puuvillasta on peräisin GMO-siemenistä!), on pelloilla saattanut tapahtua ristiinpölytystä. Luomupuuvillapellot tulisi olla tarpeeksi suuren välimatkan päässä GM-puuvillapelloista, jotta saastumista ei tapahdu.

GM-puuvillan sekoittuminen luomupuuvillaan voi olla tapahtunut myös tuotantolaitoksissa, joissa puuvillaa prosessoidaan. Sekä luomupuuvillaa että GM-puuvillaa työstetään usein samoissa tehtaissa.  Tuotantotilat tulee tosin pestä kunnolla, ennen kuin luomupuuvillaa voidaan käsitellä, mutta silti pieniä jäänteitä edellisestä erästä voi jäädä.

Sertifioitua luomua

Testattu luomupuuvilla oli Control Union-  ja EcoCert-organisaatioiden sertifioimaa.  Asia oli Intian viranomaisten tiedossa jo maaliskuussa 2009, jolloin Control Union ja EcoCert saivat sakot asian tiimoilta. Kyseisiä sertifiointitahoja kritisoitiin siitä, etteivät he olleet tarkkailleet intialaisten viljelijöiden kylvöä tarpeeksi tehokkaasti. Tästä viisastuneena sekä Control Union että EcoCert ovat lisänneet auditointien määrää.

Kuva: H&M

Laboratorio, joka testasi luomupuuvillaa, ei suoranaisesti testannut mainittujen yritysten ( H&M, Tchibo ja C&A) tuotteita, vaan kyseiset yritykset ovat käyttäneet Control Unionin ja EcoCertin sertifioimaa luomupuuvillaa, jota testattiin. Media on siis vetänyt mutkia suoriksi väittämällä H&M:n myyneen geenimuunneltua puuvillaa luomuna.

Pieniä jäänteitä GM-puuvillasta on saattanut olla mainittujen yritysten tuotteissa, mutta suoranaisesta petoksesta tuskin voidaan puhua. On totta, että edes näitä pieniä jäämiä ei saa olla, mutta median skandaalinhakuinen paisuttelu on tässäkin tapauksessa tainnut tehdä enemmän hallaa luomubisnekselle kuin moni arvaakaan.

On hyvä, että tämäkin virhe  löydettiin ja asiaan puututaan, jotta vastaisuudessa tällaista ei tapahdu. Ennen kaikkea tämä on osoitus siitä, että vaateyritysten tulee toimia entistä läpinäkyvämmin ja heidän tulee olla tietoisia kaikista tuotannon osa-alueista.

Organic Exchange -organisaation ja sen yhteistyökumppaneiden vastineet Financial Times Deutschland -lehden artikkeliin löytyy Organic Echangen verkkosivuilta.

Tekstiilien funktionaalisia ominaisuuksia voidaan tehdä myös luonnon omin ehdoin, jolloin ympäristön omat raaka-aineet tekevät kankaasta toimivamman. Näin toimii myös Cocona.

Cocona-teknologia on peräisin nimensä mukaisesti kookoksesta. Ruokateollisuudesta jää jäljelle kookoksen kuoria, jotka muunnetaan aktiivihiileksi lähinnä veden ja ilman suodatuksen tarpeisiin. Tästä ylijäävä osuus, pienimmät aktiivihiilipalat, tulevat Coconan käyttöön. Näitä aktiivihiilihiukkasia yhdistetään polyesterikuituun, jolloin saadaan aikaisiksi Cocona-kuitua.

Mitä hyötyä Cocona-kuidusta sitten on? Coconaa sisältävä materiaali kuivuu nopeasti, koska vesi levittyy laajalle alueelle ja näin haihtuu nopeasti. Hiili sitoo itseensä hajuja, joten tuote tuntuu puhtaammalta pidempään (sama juttu pätee myös vedensuodatuksessa). Cocona suojaa myös tehokkaasti UV-säteilyltä. Kaiken lisäksi, Cocona-kuitu on pitkäikäinen, sillä se pysyy kuidun sisällä eikä heikkene pesussa tai käytössä, kuten muut kuidun pintaan tehdyt viimeistelyt.

Cocona-teknologiaa voidaan käyttää useiden eri kuitujen kanssa ja sitä hyödynnetään jo monissa eri tekstiileissä. Useat urheiluvaatemerkit ovat ottaneet Coconaa valikoimiinsa, kuten kuvassa vasemmalla Rossignol, keskellä Haglöfs  ja oikealla Marmot.

Kuvat: Cocona

VILLAN EKOLOGISUUS

Villa on uusiutuva luonnontuote, jolle tuuletus riittää puhdistukseksi. Tässä mielessä villa on mitä ekologisin. Pääsääntöisesti voidaan sanoa, että suomalainen lampaanvilla on aina ekologista, sillä lammastilat ovat suhteellisen pieniä ja lainsäädäntö eläintenkohtelusta ja kemikaalien käytöstä on tiukkaa. Suomenlammasta viljellään lihan vuoksi, jolloin villa on sivutuote.

Mutta toisin on asiat suuremmassa mittakaavassa. Suurimmat villantuottajamaat ovat Autralia, Uusi-Seelanti ja Kiina, joissa lampaiden kasvatus on teollista tehotuotantoa. Valtavat lammaslaumat voivat aiheuttaa eroosiota ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä. Lisäksi eläinten hyvinvointi on monesti unohdettu ja kemikaalien käyttö rajusti lisääntynyt suurempien tuotantomäärien toivossa.

Lampaita uitetaan tai niihin suihkutetaan torjunta-aineita, jotka tuhoavat loisia. Huonosti hoidettuna nämä haitalliset kemikaalit pääsevät kulkeutumaan ympäristöön. Torjunta-aineet ovat haitallisia myös ihmisten terveydelle.

Raakavilla muiden luonnonkuitujen tapaan sisältää paljon epäpuhtauksia. Villa pitää pestä korkeassa lämpötilassa, jotta lika ja rasva saadaan eroteltua villasta. Usein jätevedet puhdistetaan riittämättömästi, mikä kuormittaa vesistöjä.

VILLAN EETTISYYS

Suurilla lammastiloilla elinolosuhteet ovat usein huonot. Jokin aika sitten lampaiden – erityisesti australialaisen merinovillan – eettisyys oli esillä myös Suomessa. Keskustelua kerätti lampaiden mulesing-menetelmä, jossa lampaiden hännän seudulta poistetaan iso osa villaa ja ihoa, jotta lampaille haitallinen lihakärpänen ei pysty munimaan alueelle. Tämä toimenpide on lampaille hyvin kivulias. Mulesing on jo kielletty kaikissa muissa maissa paitsi Australiassa. Maan on määrä lopettaa käytäntö viimeistään ensi vuoden aikana.

LUOMUVILLA

Markkinoilla on tarjolla jo jonkin verran sertifioitua luomuvillaa. Lampaat syövät vain luonnonmukaisesti kasvatettua rehua, ja niiden kasvatuksessa ei saa käyttää keinotekoisia torjunta-aineita tai hormoneja. Luomuvillan viljelyssä pitää huolehtia, ettei ympäristöön tai vesistöihin pääse haitallisia aineita. Lisäksi lampailla tulee olla hyvät elinolosuhteet ja riittävästi tilaa.

SUOSI SUOMALAISTA

Suomessa kannattaa ehdottomasti suosia suomalaista lampaanvillaa. Yksi uusi tulokas on pipomerkki Myssy, joka suunnittelee ja valmistaa pipoja käsityönä suomalaisesta, luonnonmukaisesti tuotetusta villasta. Tämä jos mikä on ekologista lähituotantoa!

Kuva: Myssy

EETTINEN VALINTA?

Kaikkien nahkojen käytössä on punnittavana eläinten kohtelun eettisiä näkökulmia. Onko eläimellä riittävästi tilaa kasvaa? Kuinka sitä kohdellaan? Mitä suuremmat maatilat, ja mitä kauempana ollaan Suomesta ja Euroopasta, sitä enemmän on syytä kyseenalaistaa eläinten kasvatusolot.

Joidenkin mielestä eläimen nahan käyttö yhtään mihinkään tarkoitukseen on eettisesti väärin – olivat eläinten olot hyvät tai huonot. Tällöin vaihtoehdoksi jää tekonahka, mutta laaduissa on suuria eroja. Nykypäivänä osataan tehdä myös laadukasta tekonahkaa, mutta se on vielä kiven alla.

Kenkäkauppaketjujen tarjonta on mennyt huolestuttavaan suuntaan: tekonahkaisen kenkäparin saa jo muutamalla kympillä, mutta laadusta ei ole tietoakaan. Kenkäpari on rikki pahimmillaan jo muutaman käyttökerran jälkeen. Jos Suomessa kaipaa laadukkaita vegaanikenkiä, kannattaa kääntyä Heluna Fashion -liikkeen puoleen (ks. kuva alla).

TEKONAHAN TUOTANTO

Tekonahka valmistetaan öljystä, joka ei maadu. Öljynjalostaminen vie paljon energiaa ja saastuttaa ympäristöä. Suuri osa tekonahasta tehdään maissa, joissa ei ole takeita ympäristöystävällisestä tuotannosta. Tekonahan valmistukseen on kehitteillä ympäristöystävällisempiäkin vaihtoehtoja, jolloin siitä saadaan pitkäikäistä ja laadukasta, ja se on tuotettu käyttäen vähemmän energiaa ja aiheuttaen vähemmän päästöjä.

NAHAN TUOTANTO

Nahka on ekologinen vaihtoehto sen pitkäikäisyyden tähden. Hyvin tehdyt, laadukkaasta nahasta valmistetut kengät tai laukku kestävät huomattavasti kauemmin kuin vastaava tekonahasta tehty.

Jos päätyy valitsemaan oikean nahan tekonahan sijaan, kannattaa valita sellainen eläin, josta on hyödynnetty muukin osa kuin nahka. Tällaisia ovat mm. lehmä, lammas ja poro, joita kasvatetaan etupäässä maidon ja lihan takia. Toisaalta voidaan ajatella, että mitä enemmän nahalle on kysyntää, sitä enemmän myös karjaa kasvatetaan. Osti kuluttaja sitten nahkakengät tai naudanlihaa, yhtälailla tukee karjateollisuutta.

Karjan kasvattamisen ongelmat tulevat eteen tehomaataloudessa. Suurin osa lehmistä elävät nykyään suurtiloilla, jotka voi luokitella tehomaatalouden piiriin. Tehomaatalous voi aiheuttaa eroosiota, vesistöjen rehevöitymistä ja vähentää monimuotoisuutta. Karjan kasvatuksessa syntyy metaania, joka on paljon hiilidioksidia pahempi ilmastonmuutosta edistävä kaasu. Lisäksi karja tarvitsee paljon rehua, jonka kasvattamiseen tarvitaan paljon viljelymaata. Jos nämä viljelykset menisivät suoraan ihmisten lautasille, hyötysuhde olisi huomattavasti parempi.

Vaikka tekonahan tuotanto vie paljon energiaa, vie sitä myös oikean nahan valmistus. Karjankasvatus ja nahan käsittely vie energiaa, ja näin myös välillisesti uusiutumattomia luonnonvaroja.

NAHAN VIIMEISTELY

Nahka on biohajoava luonnonmateriaali, joka maatuu tekonahkaa helpommin. Nahan kestävyyden ja ulkonäön vuoksi siihen kuitenkin lisätään paljon viimeistelyaineita, jotka hidastavat huomattavasti nahan maatumista. Toisaalta, juuri näiden viimeistelyaineiden ansiosta nahasta saadaan kestävämpi ja pitkäikäisempi.

Parkitsemisen tarkoituksena on tehdä nahasta hyvin säilyvää ja kestävää. Yleisimmin nahka parkitaan kromilla, joka on haitallista ympäristölle. Nykyään suurin osa teollisuuden käyttämästä nahasta parkitaan maissa, joissa  ympäristönsuojelu ei ole vielä teollisuusmaiden tasolla. Käytettävät parkisemisaineet ovat myrkyllisiä, ja koska likavesien puhdistus on lähes olematonta, nämä aineet pääsevät saastuttamaan vesistöjä.

Kromiparkitsemista ympäristöystävällisempi vaihtoehto on kasviparkitus, johon käytetään tanniineja sisältäviä kasvinosia. Tätä käytetään nykypäivänä teollisuudessa harmillisen vähän, sillä kasviparkitus on kemiallista kromoparkitusa hitaampi prosessi. Kuvassa yllä Terra Planan kasviparkittuja kenkiä, jotka ovat myynnissä Idun’s Apple -verkkokaupassa.

SUOMALAINEN NAHKATUOTANTO

Kuten muukin vaate- ja asusteteollisuus, niin myös nahkatuotteiden valmistus on siirtynyt halvemman työvoiman maihin.  Suomessa tapahtuva nahan tuotanto on nykypäivänä häviävän pientä, mutta vielä löytyy muutama alansa ammattilainen. Esimerkiksi kaikki kotimaiset kenkämerkit on koottu yhteisille verkkosivuille  osoitteeseen www.kotimaisetkengat.fi.

Yksi esimerkki hienosta suomalaisesta nahkakäsityöstä on Anja ja Jussi Neirtamon pyörittämä Nippanappa-liike (ks. kuva yllä), joka on ollut avoinna jo vuodesta 1975. Helsingin Kruununhaassa sijaitsevasta työpaja-myymälästä saa ostaa laadukkaita nahkalaukkuja ja muita asusteita, jotka kaikki ovat tehty käsityönä työpajalla. Laukun voi valikoida valmiista tarjonnasta tai Nippanapassa voi teettää laukun omien toiveidensa mukaan.

Materiaaleina he käyttävät enimmäkseen suomalaista naudan nahkaa, ja jonkin verran hirven, poron ja lampaan nahkoja, jotka kaikki ovat kotimaisia. Erikoisuutena Nippanapan valikoimissa on narvivärillä käsinpatinoituja tuotteita, jotka ovat kasviparkkinautaa.

KULUTA HARKITEN

Kuten kaikessa kulutuksessa, kannattaa harkita kahteen kertaan, ennen kuin ostaa – oli valinta sitten tekonahkaa tai oikeaa. Toiseksi, kannattaa aina panostaa laatuun. Vaikka halvat kengät houkuttelisivat, kalliimmat ja laadukkaat kengät maksavat itsensä pian takaisin.

Nahkatuotteet kun ovat tarkoitettu kestämään, niistä pitää pitää myös hyvää huolta. Jos joku osa menee rikki, kannattaa kääntyä suutarin puoleen ennen kuin menee kauppaan uuden tuotteen perässä.

Myös kirppareita kannattaa suosia. Niiltä löytää paljon laadukkaita nahkakenkiä, -laukkuja ja -takkeja ajalta, jolloin laatu ja pitkäikäisyys oli vielä arvossaan.

Turkis on yksi suurimmista kiistanaiheista mitä tulee eettiseen vaateteollisuuteen. Tämän syksyn muotikuvissa on näkynyt paljon turkistuotteita – sekä aitoja että tekoturkiksia. Kuvassa alla  Mangon, H&M:n ja Vilan turkiksia, jotka ovat varmasti tekoturkista niiden alhaisen hinnan takia.

Ennen kuin ostat turkistuotteen, kannattaa pohtia tarkkaan, mitä ostaa – jos ostaa ollenkaan.

TURKISTEN JA TEKOTURKISTEN TUOTANTO

Turkiseläimet elävät ja kuolevat vain turkkiensa tähden, eikä niistä hyödynnetä mitään muuta osaa. Turkiseläimet elävät ahtaissa häkeissä, jolloin ne eivät pysty harjoittamaan lajilleensa ominaista käyttäytymistä (kuten saalistusvietti ja reviirinpuolustus). Suomen turkistarhoihin on tosin tulossa ensi vuonna aavistuksen aikaisempaa isommat häkit, sillä uusien määräyksien mukaan ketuilla on oltava 0,8 neliötä ja minkeillä 0,25 neliötä tilaa (lähde: Animalia). Tämäkään ei suurensuuri elintila.

Suomessa jo lainsäädännön puitteissa turkistarhojen tulisi toimia suhteellisen ekologisesti ja eettisesti (vaikka tässäkin on ollut puutteita), mutta aivan toinen tilanne on esim. Kiinassa. Aivan kuten muukin vaateteollisuus niin myös turkistuotanto on siirtymässä yhä enemmän ja enemmän halvan työvoiman maihin.  Eläinten olojen ja ympäristöriskien valvominen näissä maissa on lähes olematonta.

Turkis on biohajoava luonnonmateriaali, mutta viimeistelyiden jälkeen se ei maadu läheskään yhtä hyvin kuin käsittelemätön turkki. Nämä viimeistelyaineet ovat välttämättömiä, jotta turkki säilyttää ulkomuotonsa, värinsä ja kestävyytensä. Viimeistelyssä ja värjäyksessä käytetyt kemikaalit ja raskasmetallit ohjautuvat likavesien mukana ympäristöön, jos puhdistusjärjestelmät eivät ole riittäviä.

Tekoturkis valmistetaan öljystä, joka on uusiutumaton luonnonvara. Öljynjalostaminen vie paljon energiaa ja saastuttaa ympäristöä. Suurin osa tekoturkiksista tehdään maissa, joissa ympäristöasiat eivät ole hyvällä mallilla.

Vaikka tekoturkiksen valmistamiseen menee paljon öljyä ja energiaa, menee sitä myös turkistuotantoon. Turkistarhojen ylläpito, kuljetukset ja turkisten muokkaus vaatii paljon energiaa. Lisäksi turkistarhauksen aiheuttamat typpi- ja fosforipäästöt rehevöittävät vesistöjä ja saattavat pilata jopa pohjavesiä. Suomessa tosin päästöjä ei pitäisi joutua vesistöihin, koska kaikilla turkistarhoilla tulee olla ympäristölupa.

TURKISTUOTTAJIEN VASTAISKU

Tänä syksynä turkistuottajat ovat aloittaneet mediakampanjan eläinoikeusliikkeitä vastaan. Lehdissä ilmestynyt mainos “Turkisten lisäksi sinulta halutaan kieltää moni muukin asia” (ks. kuva alla, lähde:STKL) yrittää puhdistaa turkistuottajien imagoa.

Seuraavassa ote mainoksesta:

Turkisten vastustajat sanovat usein toimivansa eläinten oikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Se ei ole totta. Tosiasiassa heillä on vain yksi päämäärä: turkistuotannon lopettaminen. Ja se on vasta ensimmäinen askel tiellä kohti lopullista tavoitetta. Seuraavaksi he tahtovat kieltää sinulta maidon, lihan, villasukat, nahkakengät… Sanalla sanoen kaikkien tuotantoeläinten pidon ja eläinperäiset tuotteet.

Turkistuotannon, lihan-, maidon- ja villantuotannon rinnastaminen ontuu. Jos vielä turkis- ja lihantuotannossa voidaan miettiä eläinten tappamiseen liittyvää eettistä kysymystä, ei maidon- ja villan tuonnossa voida enää puhua samasta asiasta. Kaikissa on toki ekologiset ja eettiset ongelmansa, mutta turkistuotannossa puhutaan ihan eri ongelmista kuin muissa yllämainituissa.

Helsingin Sanomien haastattelussa 6.9.2009 Turkistuottaja Ry:n viestintä- ja yhteiskuntavastuujohtaja Päivi Mononen-Mikkilä rinnastaa villan ja turkisten tuotannon: “Haluamme kysyä, että eikös se moraali ole pikkusen kaltevalla pinnalla, jos nahkakenkien käyttö, villasukkien käyttö, lihansyönti on ihan ookoo. Mutta sitten turkikset jostain syystä eivät ole ookoo.” Mononen-Mikkilän mielestään ei ole voitu osoittaa, että eläimet voisivat huonosti tarhauksissa, eikä eläinten tappamisessa turkin tähden ole hänen mielestään mitään moraalisesti arveluttavaa.

Suomalaiset eläinsuojelujärjestöt Animalia ja Oikeutta eläimille pyrkivät pitkällä tähtäimellä kieltämään turkistarhauksen Suomessa. Turkistarhaus on kielletty kokonaan jo esimerkiksi Britanniassa, Sveitsissä, Kroatiassa, Itävallassa ja pian myös Hollannissa.

POIS SILMISTÄ, POIS MIELESTÄ?

Jos turkistuotanto kielletään kaikkialla Euroopassa, ei toki tuotannon siirtäminen halvan työvoiman maihin ole mikään ratkaisu. Euroopassa vielä jotenkin pystytään valvomaan turkistarhojen oloja, mutta muualla maailmassa se on paljon huonommalla tolalla. Jos kuluttajat edelleen haluavat käyttää turkiksia ja vaatemerkit niitä tarjoavat, ei olla päästy puusta pitkälle.

VAIHTOEHTOJA TARHATUILLE TURKIKSILLE

Turkki on laadukas ja pitkäikäinen, mutta sen tuotannon ympäristöongelmien ja eläinten kohtelun eettisten kysymysten takia turkkia ei voida sanoa täysin ekologiseksi tai ainakaan eettiseksi valinnaksi. Jos välttämättä kuitenkin haluaa ostaa oikeaa turkista, kannattaa suosia suomalaisia turkiseläimiä, jotka ovat tarhauksien sijaan eläneet vapaasti luonnossa. Näin voidaan olla hieman varmempia eläinten kohtelusta ja tuotannon ekologisuudesta.

Napapiiri Jeans (ks. kuva yllä) on uusi suomalainen vaatemerkki, joka suunnittelee ja valmistaa takkeja ja asusteita alusta loppuun Rovaniemellä. Takkien päämateriaalina on kierrätetty villa, joka on peräisin Ruotsin armeijan sarkatakeista. Tämän lisäksi Napapiiri Jeans käyttää materiaalina turkiksia, kuten punakettua, supikoiraa ja tiibetin lammasta. Merkki ei käytä tarhattujen eläimien turkkeja, vaan vain luonnosta pyydettyjä eläimiä, jotka metsästäjät pyytävät kaatolupien puitteissa. Tulevaisuudessa Napapiirin tarkoituksena on kehittää poronnahan käyttöä vaatteidensa materiaalina. Poron käyttö on sinänsä ekologisempi vaihtoehto, koska siitä käytetään nahan ja turkin lisäksi myös muut osat.

Kirppareilta löytyy nykyään paljon turkiksia. Sieltä turkiksia voikin ostaa puhtaimmalla omallatunnolla. Jos kierrätetyn turkiksen malli ei sellaisenaan miellytä, voi vanhasta turkista teettää uudenlaisen.

EKOLOGISTA TEKOTURKISTA?

Perinteinen tekoturkis ei ole materiaaliltaan tai tuotantotavaltaan ekologinen, mutta sitäkin voidaan kehittää parempaan suuntaan. Yhtälailla kuin muille tekokuiduille etsitään ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja, pitäisi myös tekoturkista kehittää ekologisemmaksi.

Jos takkiinsa kaipaa turkista tai karvaa, mutta ei halua käyttää aitoa turkista, yksi vaihtoehto on hollantilaisen Hoodlamb-merkin takit (ks. kuva yllä).  Nämä tuotteet on tehty luomupuuvillasta ja hampusta, ja vuorissa käytetty karva on Hoodlambin uniikki tekokarva, jossa on osittain materiaalina hamppu.

VIHREÄT VAATTEET ON TURKITON

Meidän Vihreät Vaatteet -verkkokauppa on mukana Fur Free Retailer -merkintäjärjestelmässä, mikä tarkoittaa, että emme pidä verkkokauppamme valikoimmissa aitoja turkiksia tai turkissomisteisia tuotteita.  Suomessa Turkisvapaa-merkintää edistää Eläinsuojeluliitto Animalia. Lisää tietoa merkistä ja kaikki turkittomat liikkeet löydät osoitteesta www.turkittomatliikkeet.fi.

]]> http://www.vihreatvaatteet.com/turkis-vai-tekoturkis/feed/ 0 http://www.vihreatvaatteet.com/lisaa-vihreita-kankaita-pellava-ja-nokkonen/ http://www.vihreatvaatteet.com/lisaa-vihreita-kankaita-pellava-ja-nokkonen/#comments Tue, 02 Jun 2009 16:55:10 +0000 Anniina http://www.vihreatvaatteet.com/?p=436 Continue reading →]]> Pellava ja nokkonen ovat kuitukasveja, joilla on hyvin pitkät perinteet. Aikanaan näitä kahta kasvia on viljelty laajalti tekstiilikäyttöön, mutta teollisen vallankumouksen tuoma puuvilla syrjäytti nämä lähes kokonaan. Pellavalla ja nokkosella olisi kuitenkin hyvät eväät syrjäyttää huonomaineinen puuvilla paraatipaikaltaan.

PELLAVAN OMINAISUUDET

Pellava kasvaa helposti karussakin maaperässä, ja sitä voidaan viljellään laajalti eri puolilla maailmaa. Myös Suomessa viljely onnistuisi, mutta tällä hetkellä se on hyvin vähäistä.

Pellava ei vaadi paljoa lannoitteita tai torjunta-aineita kasvaakseen, eikä tarvitse keinokastelua. Pellava kuitu on luja ja kestävä, mutta helposti rypistyvä. Rypistyvyytensä takia käytön energiankulutus voi nousta suureksi, koska se vaatii pesua ja paljon silitystä. Toisaalta, jos vaate suunnitellaan tavalla, joka antaa anteeksi rypistyvyyden, ei silitystä kaivata!

Pellava on luonnostaan rusehtava, joten vaaleiden ja kirkkaiden värien aikaansaamiseksi kuitu pitää valkaista. Ennen vanhaan pellava valkaistiin auringossa, mutta nykyisin valkaisu tehdään kemiallisesti ajan säästämiseksi.

NOKKOSEN OMINAISUUDET

Nokkoskangas on pellavan kaltainen, muttei rypisty yhtä helposti. Nokkosesta saa valmistettua lähes yhtä pehmeää kangasta kuin puuvillasta, mutta se on puuvillaa vahvempaa.

Nokkonen on monivuotinen kasvi, joten se vaatii vähemmän energiaa kuin puuvilla – tai jopa hamppu. Nokkonen ei tarvitse keinokastelua tai torjunta-aineita kasvaakseen. Lisäksi nokkonen voi viljellä köyhässäkin maaperässä, jopa Suomen olosuhteissa.

Kuituhampun tapaan pellava- ja nokkoskasveista voidaan kuituraaka-aineen lisäksi hyödyntää lähes kaikki muutkin osat. Näin ollen pellava ja nokkonen ovat paljon monikäyttöisempiä kuin esimerkiksi puuvilla.

PELLAVAN JA NOKKOSEN MUOKKAAMINEN KANKAAKSI

Aikaa ja energiaa vievä vaihe nokkosen ja pellavan muokkaamisessa kankaaksi on kasvin varren kuitujen irrottaminen puumaisesta ytimestä. Tätä prosessia kutsutaan rohkimiseksi. Ennen vanhaan tämä tehtiin luonnonvesissä liottamalla, mikä rehevöittää vesistöjä.

Nykyään on siirrytty eristettyihin altaisiin, jolloin kaikki käytetty vesi pystytään puhdistamaan. Mekaanista rohkintaa helpompi tapa irrottaa kuitu on käyttää apuna entsyymejä. Tämä säästää aikaa, ja oikein tehtynä on myös ympäristöystävällinen vaihtoehto.

PELLAVA JA NOKKONEN VAATETEOLLISUUDESSA

Tällä hetkellä nokkosen käyttö vaatteissa on hyvin vähäistä, ja pellavankin hyödyntäminen rajoittuu vain pieneen kohderyhmään. Yksi esimerkki näiden kuitujen tehokkaasta käytöstä on suomalainen Sirinä-design, joka käyttää mallistonsa materiaaleina nokkosta, hamppua ja pellavaa. Yrityksen hamppu- ja nokkoskangas valmistetaan Nepalissa ja pellavakangas Latviassa.

Puuvilla syrjäytti pellavan, hampun ja nokkosen helpoutensa ja nopeutensa ansiosta, mutta ympäristö unohdettiin kokonaan. Nyt, kun vihdoin on herätty puuvillan viljelyn ympäristöongelmien laajuuteen, on korkea aika etsiä vaihtohtoisia materiaaleja. Toivottavasti jatkossa sekä pellavan että nokkosen käyttöominaisuuksia parannetaan ja kuiduksi muokkaamista helpotetaan, jotta niistä saadaan varteenotettavia kilpailijoita puuvillalle isossa mittakaavassa.

Monille pellavavaate tuo suoran mielleyhtymän hippimäisiin kaapuihin, joiden designarvo on pitkälti nolla. Mutta miksei pellavasta tai nokkosesta voisi luoda mitä hienompia ja mielenkiintoisia vaatteita? Näillä kahdella kuidulla on suuri potentiaali laittaa puuvillalle kampoihin ja vallata takaisin menetetty asema tekstiilikuituina.

Suomi olisi mitä mainioin paikka kasvattaa niin pellavaa kuin nokkosta. Ne molemmat kasvavat Suomen ilmastossa ja kestävät hieman karummankin maaston. Tällä hetkellä Suomesta ei tosin löydy tarvittavia laitteita kuitujen jatkojalostukseen, mutta ehkä vielä jonain päivänä Suomi on tunnettu ympäristöystävällisten tekstiilikuitujen kehittäjänä ja valmistajana?

Oikeasta sivupalkista löytyvä VIRHEÄT MATERIAALIT -sivu on täydennetty: nyt mukana myös pellava ja nokkonen.

Tekokuituja on herjattu pitkään epäekologisiksi, mutta ne ovat mainettaan parempia.

Luonnonkuidut ovat luonnonmukaisia ja näin ollen ympäristöystävällisiä. Tätä tarinaa kertoo moni vaatemainos, mutta totuus on kaukana siitä.

Kaikkien tekstiilikuitujen valmistaminen rasittaa ympäristöä – toiset enemmän, toiset vähemmän. Usein luonnonkuitujen ja tekokuitujen ympäristörasituksen vertailussa otetaan huomioon vain raaka-aine, jolloin ei saada kattavaa kuvaa niiden ekologisesta selkärepusta.Jotta päästään totuudenmukaisempaan tulokseen, tulee ottaa huomioon vaatteen koko elinkaari raaka-aineen hankinnasta vamistukseen, käyttöön ja hävittämiseen.

Tekokuituja on herjattu jo pitkään, koska niitä valmistetaan uusiutumattomasta luonnonvarasta, öljystä. Tämä asia onkin eittämättä pitkä miinus tekokuiduille, muttei koko totuus. Tekokuitujen valmistus tapahtuu suljetussa ketjussa, jolloin käytetyt kemikaalit pystytään tehokkaasti ottamaan talteen ja käyttämään uudelleen. Tekokuidut ovat luonnonkuituja kestävämpiä ja pitkäikäisempiä ja siinä mielessä ekologisempia. Lisäksi ne tarvitsevat vähemmän pesua, jolloin tekokuituisen vaatteen käyttö kuluttaa vähemmän energiaa kuin luonnonkuituisen.

Jos polyesterilla on omat huonot puolensa, löytyy niitä puuvillasta kaksinverroin. Perinteinen puuvillan viljely vaatii paljon vettä, keinotekoisia lannoitteita ja torjunta-aineita. Puuvillaa kasvatetaan usein kuivilla alueilla, jolloin peltoja joudutaan keinokastelemaan. Kastelujärjestelmät ovat usein alkeellisia, jonka vuoksi suuri osa vedestä valuu hukkaan ennen pellolle pääsyä. Lisäksi keinokastelu voi muuttaa vesistöjen tasapainoa ja jopa kuivattaa vesialueita.

Puuvilla on altis kasvitaudeille ja tuholaisille, joiden ehkäisemiseen viljelijät käyttävät paljon kemiallisia torjunta-aineita. Vesistöt ja ympäristö saastuvat, ja viljelijät altistuvat haitallisille kemikaaleille. Lisäksi tuholaiset tulevat ajan mittaan immuuneiksi käytetyille torjunta-aineille, jolloin kemikaalien tarve kasvaa koko ajan.

Jopa 80 prosenttia kaikista vaatteista tehdään joko puuvillasta tai polyesteristä, joista molemmilla on kyseenalaiset vaikutukset ympäristöön. Näiden kahden kuidun paremmuudesta kiistelyä tärkeämpää olisi löytyy uusia materiaaleja haastamaan ne molemmat.

Luonnonkuiduista löytyy monia puuvillaa huomattavasti ympäristöystävällisempiä vaihtoehtoja, kuten luomupuuvilla ja hamppu.

Luomupuuvilla tuotetaan ilman haitallisia keinolannoitteita ja torjunta-aineita, ja sen tuotanto rasittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Kuituhamppu taas on hyvin nopeakasvuinen ja helppo viljeltävä. Se tarvitsee vain vähän vettä eikä kaipaa torjunta-aineita kasvaakseen.

Kuituhamppu olisi monella tapaa puuvillaa parempi kuituraaka-aine, mutta sen käyttöä rajoittaa se, että ihmiset rinnastavat kuituhampun huumeeseen, poltettavaan hamppuun. Nämä ovat kuitenkin kaksi aivan eri asiaa, sillä kuituhamppu sisältää päihdyttävää THC-ainetta vain nimeksi.

Muita puuvillan haastajia on esim. nokkonen, pellava ja lyocell, joka on biohajoava selluloosakuitu. Lyocellin toivoisi yleistyvän, sillä sen tuotantoprosessi on ympäristöystävällinen, sitä voidaan pestä alhaisessa lämpötilassa, ja sen raaka-aineena käytetty eukalyptus-puu on hyvin nopeakasvuinen.

Markkinoille on tullut myös monia bambusta ja soijasta valmistettuja vaatteita. Bambu on hampun tapaan nopeakasvuinen ja hyvä vastustamaan tuholaisia. Silti bambu ei ole automaattisesti ekologinen vaihtoehto. Bambu tehdään viskoosin tapaan, eli sen tuotantoprosessi vaatii paljon energiaa.

Soijakuitu valmistetaan soijapavun proteiinista. Se on täysin biohajoava, ja ominaisuuksiltaan silkin tapainen, joten se voisi haastaa monet synteettiset kuidut. Negatiivisena puolena on kuitenkin se, että sen viljely vaatteita varten vie peltopinta-alaa ruoan tuotannolta.

Myös tekokuituja on mahdollista valmistaa uusiutuvista raaka-aineista. Polyaktidi, eli PLA, on synteettinen kuitu, kuten polyesteri, mutta täysin biohajoava. Tavanomaisiin synteettisiin kuituihin verrattuna PLA:n tuotanto vie vähemmän energiaa ja aiheuttaa piennemmät päästöt. Tällä hetkellä PLA:n suurin ongelma on sen raaka-aineet,maissi ja sokeriruoko, jotka ovat myös ravinnon raaka-aineita. Parhaillaan kehitellään tehokkaita tapoja valmistaa PLA:ta esim. ruohosta tai biomassasta.

Perinteisen tekokuidun ongelma on uusiutumattoman raaka-aineen lisäksi materiaalin hävittäminen, sillä tekokuitu eivät maadu luonnossa. Tähän on löydetty ratkaisu kuitujen kierrättämisestä. Tekokuitujen uusiokäyttö on luonnonkuitujen kierrättämistä tehokkaampaa, koska tekokuidun laatu ei huonone. Toki luonnonkuitujakin voidaan kierrättää, mutta koska ne prosessoidaan mekaanisesti, niiden laatu heikkenee.

Tekstiilikuitujen kierrättäminen on otettava tavoitteeksi vaatteen suunnittelussa, tuotannossa ja kierrätysprosessissa, sillä kaatopaikoille päätyy yhä valtavia määriä tekstiilijätettä vuosittain.

Tulevaisuudessa vaatteen elinkaari ei luultavasti enää ulotu vain kehdosta hautaan, vaan jatkaa kehdosta kehtoon, yhä uudelleen. Meillä on jo tehokas kierrätysjärjestelmä esimerkiksi pahville ja metallille. Miksei sellaista voisi tehdä myös tekstiilille?

Koska tämän hetken käytetyimpien kuitujen, puuvillan ja polyesterin, käyttö ei näytä olevan hiipumassa, on tärkeää kehittää ekologisia tapoja valmistaa jo olemassa olevia tekstiilikuituja. Tämän lisäksi tulee kehittää uusia, vaihtoehtoisia kuituja näiden rinnalle.

Jatkossa muutama kuitu ei enää saisi hallita vaatemarkkinoita, vaan tarjolla tulisi olla laaja valikoima materiaaleja. Tämä pienentäisi tiettyjen raaka-aineiden aiheuttamien laaja-alaisten ympäristöongelmien riskin, ja estäisi myös luonnon monimuotoisuuden vähenemistä.

Teksti on julkaistu Vihreä Lanka -lehden numerossa 9, 27.2.2009.