Hauraat sukkahousut

Tekstiiliteollisuuden esimerkkinä dokumentissa kerrottiin DuPontin nailonsukkahousuista, jotka alkuun olivat valtavan kestäviä. Johtajat tajusivat kuitenkin tehneensä virheen: eihän myyntiä tule tarpeeksi, jos yksi nainen tarvitsee vain yhdet sukkahousut! Näin DuPontin johtajat käskivät tuotantotiimiä valmistamaan huonompilaatuisia sukkahousuja. Näin saatiin aikaan tänä päivänäkin tutut hauraat sukkikset.

Kuluttajan vedätys

Dokumentissa kerrotaan, kuinka 1930-luvulla ehdotettiin suunniteltua vanhenemista lakisääteiseksi, jotta talous kääntyisi nousuun laman jälkeen. Lain mukaan kaikille tuotteille tulisi käyttöikäsopimus, jonka umpeutumisen jälkeen tuote tulisi hävittää. Tämä ei kuitenkaan mennyt läpi.

Mutta kuinkas kävikään. 1950-luvulla ajatus nostettiin uudelleen esiin ja tällä kertaa paljon ovelammin: ketään ei pakotettu eikä lain varjolla määrätty, vaan kuluttajaa viekoiteltiin haluamaan aina hieman uudempia ja hieman parempia tuotteita – ennen kuin niitä oikeasti tarvitisisi.

Tällä viekoittelun tiellä olemme edelleen. Tehokas mainonta saa meidät uskomaan, että ilman uutta tuotetta emme ole onnellisia, tarpeellisia, haluttavia, uskottavia… Tämä pätee kaikkiin kulutustuotteisiin, myös vaatteisiin. Uusia vaatteita syydetään kauppoihin ostettavaksemme valtavalla vauhdilla, eikä siinä tohinassa laadulla tai kestävyydellä ole mitään väliä – sillä eihän vaatteita ole tarkoituskaan pitää kauaa!

Pitkäikäisyys – sääntö eikä poikkeus

Tämä nurinkurinen tapa ajatella pitäisi vihdoin unohtaa. Eikö mieluummin pitkäikäisyyden ja laadukkuuden pitäisi olla lakisääteisiä ominaisuuksia?

Tällaista lakia tuskin saadaan aikaan, joten kuluttajan pitää toimia. Helppoa tämä ei kuitenkaan ole, sillä on hankala tehdä fiksuja ostopäätöksiä, jos kaupasta löytyy vain huonoja vaihtoehtoja. Kannattaakin ostaa vähemmän, ja niin laadukasta ja pitkäikäistä kuin vain löytää. Ja ennenkaikkea välttää muotihömpötyksiä ja vaatia laadukkaampia tuotteita!

Dokumentti nähtävillä YLE Areenalla vielä muutaman päivän.

Vaatteen koko tuotantoketju on varsin monimutkainen ja pitkä prosessi, kuten olen ennenkin maininnut. Materiaalin raaka-aine tulee yhdestä paikkaa, kudotaan toisaalla, värjätään kolmannessa paikassa, ommellaan neljännessä, kuljetetaan viidenteen.. ja tämän lisäksi muut materiaalit, vetskarit, napit, nepparit ja nippelit tulevat pahimmillaan kaikki eri alihankkijoilta. Tämän takia jopa monelle vaateyritykselle itselleen vaatii ponnisteluja pysyä laskuissa, mistä mikin osanen vaatteeseen on alunperin tullut.

Koko tuotantoketjun tunteminen on kuitenkin tärkeää, jotta voitaisiin tehdä asteittain jokaisesta linkistä ekologinen ja eettinen. Tuskin mikään yritys voi väittää, että heidän tuottamansa vaate olisi kerta laakista sekä täysin ekologinen että eettinen. Tärkeämpää on kuitenkin se, ettei mitään salata ja näytetään avoimesti koko tuotantoketjun osaset.

Eikä riitä, että yritys itse tuntee tuotantoketjunsa, vaan tieto tulee jakaa myös kuluttajille. Onneksi yhä useampi yritys nykyään kertoo prosessistaan eli tekee tuotantoketjustaan läpinäkyvän.

Periaatteessa kuluttajan tulisi saada vaateliikkeen myyjältä tieto, mistä vaate on peräisin, mutta valitettavan harvoin myyjällä on tarvittavia tietoja. Tähän ongelmaan on löytynyt ratkaisu koodijärjestelmästä: vaatteesta löytyy koodi, jonka avulla yrityksen nettisivuilta voi hakea tietoa juuri kyseisen vaatteen koko tuotantoketjusta.

Alla muutama esimerkki koodijärjestelmistä (linkkeinä olevilta sivuilta voit käydä testaamassa, miten homma toimii):

MADE-BY -organisaatioon, jossa on mukana mm. Jackpot, Kuyichi, Edun ja Rianne de Witte, kuuluvien brändien tuotteita voi jälkittää MADE-BY Track&Trace -systeemin avulla. Tuotteesta löytyy koodi, joka näpytellään MADE-BY:n nettisivuilla. Sieltä voi nähdä koko tuotantoketjun aina raaka-aineen tuottajasta ompelijaan saakka. Järjestelmä ei vielä ole kaikilta kohtaa täydellinen, koska kaikki alihankkijat eivät välttämättä vielä tunne ohjelmaa tai eivät koe sitä tärkeäksi. Pikkuhiljaa MADE-BY pystyy kuitenkin täydentämään ketjuja ja tekemään niistä kattavampia.

ICEBREAKER julkaisee elokuussa 2008 myös oman “baacode”-systeemin, jonka avulla heidän tuotteidensa alkuperä voidaan selvittää Icebreakerin nettisivujen kautta.

RESPECT-INSIDE -nettisivustolla on myös oma tuotantoketjun jäljittäjä, nimeltään “DNA code”, joka toimii samalla periaatteella kuin edellämainitut järjestelmät. Tätä DNA-koodia käyttää tuotteissaan mm. Switcher, jota Suomessa myydään Anttiloissa.

Yleisimmin vaate mielletään ekologiseksi, kun se on tehty luonnonmukaisesti tuotetuista raaka-aineista.

Luonnonmukaisessa tuotannossa keskeistä on, että siinä suositaan uusiutuvia raaka-aineita ja kierrätystä, palautetaan maahan eloperäisiä aineita ja niiden sisältämiä ravinteita. Luonnonmukaisessa tuotannossa ei käytetä keinolannoitteita tai kemiallisia tuorjunta-aineita.

Luonnonmukaisten materiaalien käyttö on merkittävä osa ekologista vaatetta, mutta todellakin vain osa. Jotta vaate olisi 100%:sti ekologinen, sen ympäristövaikutukset tulisi miminoida koko elinkaaren ajalta.

Tuotteen elinkaaren vaiheet:

1. raaka-aineiden otto luonnosta

2. valmistus tai jalostus

3. jakelu ja kuljetukset

4. käyttö ja kunnossapito

5. uudelleenkäyttö ja kierrätys

6. jätteiden käsittely

Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi puuvillaisen T-paidan kohdalla ympäristö on otettu huomioon puuvillan tuotannosta aina siihen saakka, kun T-paitaa loppujen lopuksi heitetään kaatopaikalle tai kierrätetään. Onko puuvilla kasvatettu ekologisesti? Onko puuvillakangas valmistettu ekologisesti? Onko suunnitelussa otettu huomioon ympäristövaikutukset? Onko paita ekologinen käyttää esim. pesun ja kestävyyden kannalta? Kun T-paitaa ei enää käytetä, voiko sen kierrättää? Kuinka hyvin vaate maatuu kaatopaikalle jouduttuaan?